Search
  • Jänis Sähkö

Instrumentit häiritsevät soittoa – Tapa paha Tapa

Updated: Apr 11, 2019

Kulttiyhtye Tapa paha tapa soittaa Kontula Electronicissa ensimmäisen keikkansa yli

kolmeenkymmeneen vuoteen. Tänä vuonna julkaistu Svart Recordsin julkaisema Aurinkoko- kokoelma esittelee yhtyeen musiikkia ja ääniteharvinaisuuksia laajemmallekin kuulijakunnalle kuin levyharvinaisuuksien metsästäjille. Yhtye nimittää itseään ”Kontulan kotikutoiseksi koneyhtyeeksi, sittemmin kajahtaneeksi kasaribändiksi Kalliosta”.


Tapa paha tapa syntyi Helsingissä vuonna 1982 Otso Pakarisen ja Esa Hyvösen muuttaessa

Helsinkiin. Nelihenkinen yhtye on kotoisin Pohjois-Karjalan Nurmeksesta lukuun ottamatta Jari Heikkistä, joka on alun perin Jakomäestä (ja haastatteluhetkellä tavoittamattomissa Intiassa). Pakarisella oli aikaisemmin jo Nurmeksessa yhtye Mojova lisä, joka julkaisi yhden 7”:n singlen Ei kannata kuolla lauantaina! (1981). Uutta aaltoa Jimi Sumenin ja Bryan Ferryn hengessä ilmentänyt yhtye laulaa muun muassa singlen nimikkokappaleessa, kuinka helvetissä pelätään lauantaita joka viikko, ja kuinka Hitler ja Juudas saunovat yhdessä. Hyvönen oli soittanut yhtyeissä Pelkkä ratio sekä goottihenkistä rockia soittaneessa yhtyeessä Lerssi, joka julkaisi yhden yhtyeen nimeä

kantaneen minialbumin vuonna 1984.



Lauluista monilta osin vastaava Mirja Nevalainen löytyi yhtyeeseen hiukan myöhemmin. Pakarinen ja Hyvönen tiesivät Nevalaisen jo Nurmeksesta, mutta eivät olleet paljoa tekemisissä, koska Nevalainen asui kauempaa keskustasta ”vaaran alueella.” Kohtavaarassa. Nevalainen oli muuttanut Helsinkiin jo aikaisemmin kirjoitettuaan ylioppilaaksi. Nevalainen kertoo, että ei Nurmeksessa pahemmin viihtynyt, mutta Hyvönen ja Pakarinen taas toteavat Nurmeksessa olleen ”ihan mukava meininki”. Nurmeksessa toimi muun muassa aktiivinen elävän taiteen esittämiseen liittynyt yhdistys

Nelta ry. ”Järjestettiin keikkoja, taidetapahtumia ja esityksiä. Ihan mukava parinkymmenen hengen pöhinä.” valaisee Pakarinen. ”Mä taas oon ollut ujo. Kyllä sekin vaikutti, että keskustaan tosiaan oli se kymmenen kilometriä.” toteaa Nevalainen.


Kaikki sai alkunsa Kontulassa kesällä vuonna 1982. ”Me bongattiin paritalon puolikas Vesalasta tai saatiin jostain tieto, että sellainen olisi vuokrattavana. Kerättiin porukka nurmeslaisia, yhdeksän henkeä siinä oli kaikkiaan ja muutettiin sinne.” kertoo Pakarinen. Tässä asunnossa Ristimäenkujalla perustettiin myös Tapa paha tapa. Myöhemmin mainitussa Ristimäenkujan kommuunissa yhtye rakensi myös studion uima-altaaseen! Uima-altaassa nauhoituksista tehtiin kuitenkin vain murto-osa, pääosa nauhoituksista tehtiin ”keittiön toisella puolella”. Innostus yhtyeen jäsenillä uuden aallon musiikkia kohtaan syntyi osittain progressiivisen rockin syntetisaattori-shamanismista, Tangerine Dreamista ja Klaus Schulzesta, tältä pohjalta ammentaneesta Kraftwerkista, toisaalta myös Yesin kaltaisesta trippailusta. ”Ramones, Devo ja Kraftwerk.” listaa Hyvönen uuden aallon pyhäksi kolminaisuudeksi. Kaikki mainitsevat kuunnelleensa punkkia, sekä musiikkia yleisesti Pink Floydista laitaan ja laitaan. Pakarinen mainitsee uuden aallon yhtyeistä erityisiksi XTC:n ja Wiren, Hyvönen keskeyttää huomauttaakseen, että Pakarisella oli myös The Curen ensimmäinen single Killing an Arab (1978). Talking Heads ja

Debbie Harry saavat nyökytyksiä niin Pakariselta kuin Nevalaiselta, mutta kun Hyvönen mainitsee Plastic Bernardin, niin ”namedroppailu” päättyy uteliaisiin kysymyksiin.


Mutta itse syntetisaattorimusiikin tekemiseen inspiroiva vaikutin oli etenkin Pakariselle moogin ääni. ”Vangelikset ja kaikki syntikkagurut tuli kyllä kahlattua läpi. Yellow Magic Orchestra.” toteaa Pakarinen. ”Siinä vaiheessa, kun Otso syvensi tietämystään, mä kuuntelin Ted Nugenttia ja Status Quoa.” nauraa Hyvönen. Nevalainen lisää olleensa ylipäätänsä kiinnostunut laulamisesta.”Noi etsi laulajaa yhtyeeseen ja oli saaneet musta vihiä. Mutta ei ne muistaneet edes, minkä näköinen mä olin.” nauraa Nevalainen. Pakarinen muistelee, että yhdistävänä linkkinä olisi ollut joku Helsingin yliopiston matemaattis-luonnontieteellisen tiedekunnan opiskelijoita yhdistävän Limes ry:n aktiivi.

Pakarinen ja Hyvönen etsivät naispuolista ääntä täydentämään lauluja, ja toista syntetisaattorin soittajaa etsittiin jopa Soundia myöten, kunnes Heikkinen löytyi yhtyeeseen. Pakarinen painottaa, että kiinnostus syntetisaattorimusiikkia kohtaan ei tullut esimerkiksi miltään yhtyeeltä suoraan, vaan kokee tunteen syntetisaattorien soittamisesta ylipäätänsä ”luontevalta”. ”Ennen Rolandin 100M- systeemiä mulla oli Rolandin aikaisempi systeemi eli pelkkä System-100. Se oli semimodulaarisysteemi ja siitä tuli oikeastaan se innostus. Että kun näitä piuhoja voi kytkeä aika vapaasti ristiin rastiin, niin saa aika hienoja soundeja. Jos näitä pystyy kytkemään vielä vapaammin, niin saa vielä hienompia soundeja.” kertoo Pakarinen.







Kuten Mikko Mattlar Svartin julkaiseman Aurinkoko-kokoelman yhtyettä esittelevässä

kirjoituksessaan toteaa, 70- ja 80-lukujen Suomessa oli harvinaista, että joku sai Pakarisen tavoin ideakseen sijoittaa modulaariräkkiin. Pakarinen ja yhtye päivittivät laitteistoaan suhteellisen tiuhaan koko 80-luvun. Miten yhtye ylipäätänsä pystyi pysymään perillä uudesta musiikkiteknologiasta? ”Jaa-a. Kyllä niitä lehtiä oli, mitä seurata. Esimerkiksi amerikkalainen Keyboard, saksalainen Fachblatt, oli suomalaisissakin lehdissä jotain juttuja. Maahantuoja oli hyvin avulias. MusaFasu toi maahan Rolandin syntikoita, mulla oli hyvät suhteet sinne. Modulaari-homma oli sitten sellainen,

että siihen pääsi ihan siedettävällä hinnalla sisään. Viisi moduulia, räkki ja koskettimisto ei vielä kaatanut taloutta. Mä ajattelin kanssa, että sitä pystyy kasvattamaan, mikä on parempi vaihtoehto kuin koko ajan vaihtaa parempiin laitteisiin. Ylimääräisellä rahalla ostaa uuden moduulin. Kaiken huipuksi pääsin ostamaan maahantuojan loput 100M-modulit nimelliseen hintaan, mikä kasvatti systeemin seinän kokoiseksi.” selittää Pakarinen syntetisaattoreihin liittyvää investointihistoriaansa. Kiinnostus laitteisiin kulkee synkronoituna muiden kiinnostusten kanssa. Pakarinen opiskeli 80- luvulla fysikaalisia tieteitä Helsingin yliopistolla. ”Tähtitiede oli pääaine, mikä käytännössä tarkoitti

pääosin matikan ja fysiikan opiskelua.” kertoo Pakarinen. Yhtye käytti myös alusta asti

rytmisekvenssereitä. ”Suurimmassa osassa noista Aurinkoko-kokoelman kappaleista on käytetty Rolandin TR-606:ta, joka tuli hankittua jo ennen kuin muutettiin sinne Ristimäenkujalle.” valaisee Pakarinen. Hyvönen mainitsee luulleensa omanneensa Suomen ensimmäiset Simmonsin sähkörummut. ”Jumalauta Billy Carson ehti ensin! Just ennen kun sain maahan ne kulmikkaat kivikovat pleksit [Simmonsin SDS-V-rummut].” nauraa Hyvönen lisäten käyttäneensä tätä ennen myös sekvensserikäyttöön taipuvaa Pearlin Syncussionia.



70-luku oli poliittisen nuorison ylikuumentumisen aikaa, musiikin näkökulmasta punkkareiden ja diinareiden värikästä nuorisoelämää. 1980-luku jotain aivan muuta. Toisaalta sitä on kuvattu egoismin aikana, toisaalta post-modernin ajattelun tapaisesti juurettomuutena ja merkityksien pirstoutumisena. Puolueita läheisemmäksi nuoriso koki esimerkiksi erilaiset nuorisokulttuurin muodot. Helsingin akateemisessa nuorisossa olivat yöelämän ”timanttikoirat” tai uusia ympäristöarvoja vaatineen varhaisen kolmannen sektorin luonnonsuojelutoiminta. Tapa paha tavan Myrkkysieni esimerkiksi ennakoi ja puhuttelee monia ajan teemoja, kuten Tšernobylin ydinonnettomuutta vuonna 1986. ”Nyt kun tosiaan niitä kappaleita kuuntelee, niin tulee vaikka minkälaisia konnotaatioita mieleen.” ajattelee laulun sanoittaja Hyvönen. Nevalainen ajattelee, että monet kappaleet voi nähdä myös ihmisten välisenä vieraantumisena. ”Mä ymmärrän esimerkiksi

Myrkkysienen niinkin, että ei siinä ole pelkästään kyse ekologisista teemoista, vaan myös

ihmissuhteista.” ajattelee Nevalainen. ”Multa on kysytty, että miksi sinun kaikki sanat on, että elämä on kuolemaa. Miksi kaikki elämä on kuolemaa? Kyllä se välillä synkäksi vetää, että niitä on joskus raapustellut paperille, vaikka joku Mennyt maailma esimerkiksi. En minä osaa sanoa, että onko se 70- tai 80-luvun asia, vaan se on ihmisen kasvaminen siinä tilanteessa. OMD:n Enola Gayta, kun kuuntelee, niin ei siinä paljon naurata.” pohtii Hyvönen.


Yhtyeen 7”-single Vanha suola janottaa / Mennyt maailma on ollut monille jo 1990-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa kotimaista syntetisaattorimusiikkia kolunneelle dj:lle ”graalin malja.” jota voi verrata vaikkapa italo-discon keräilijöiden piirissä Decadancen ”On & On (Fears Keep On)” - singlen metsästämiseen. Yhtyeen omat muistikuvat singlen levytyssessioista tai lopputuloksesta eivät ole kuitenkin mitenkään hohdokkaita. ”Se studio Juvanmalmilla, kun me mentiin äänittään sinne studioon. Mikon (Matlar) tekstissä mainitaan, että en ollut tyyliin edes kuullut sitä kappaletta, mutta olin mä kuullut ja ehkä kerran vetänytkin sen, mutta aika kylmiltään me sinne mentiin.”

muistelee Nevalainen. Singlen kansistakin vastannut Pakarinen kysyy: ”minkä takia me tehtiin se niin hätäisesti?” Nevalainen antaa yhtyeelle armoa ja toteaa studioajan kalleuden vaikuttaneen kiireyteen. ”Oli muitakin muusikkoystäviä, jotka kävivät äänittämässä ja mä muistan pelkän tunnin olleen monta sataa markkaa. Se oli yksi lauantaipäivä, kun me oltiin äänittämässä. Se piti tehdä äkkiä, eikä sitä voitu korjata enää jälkikäteen. Me oltiin koko päivä siellä ja se oli kymmentuntinen päivä.” muistelee Nevalainen. Pakarinen mainitsee, että singlen a-puolella oli myös kiire valmisteilla olleelle Extended Recordsin Suomi-Rock 1 -kokoelmalle. Pakarista selvästi harmittaa

singlen lopputulos. ”Sen julkaisuaikataulun takia meillä oli niin vähän aikaa valmistautua. Siksi meillä oli niin tulenpalava kiire saada kokoonpano kasaan ja rykäistä se nauhalle. Se ei välttämättä ollut mikään kauhean onnistunut ratkaisu. Olisi kannattanut treenata ensin ja hioa kappaleita kuntoon, ennen kuin menee sinne studioon äänittämään. Se oli aika kardinaalimoka.” summaa Pakarinen. Nevalainen ja Pakarinen muistelevat, että lopputulos ei teknisestikään miellyttänyt, vaan singlen soundit jäivät suunniteltua ohkaisemmiksi. Tehtaalla a- ja b-puolen labelit menivät vielä sekaisin. Muistoissa kuulee harvinaisen ankaruuden ja itsekritiikin omaa luovaa työtä kohtaan. Harvemmin kuulee näin syvää itsepiiskausta esittävän artistin omasta tuotoksesta, mikä on tuottanutkuitenkin suurelle määrälle ihmisiä valtavaa iloa!



Huonot kokemukset studiosta vaikuttivat siihen, että Tapa paha tapa katsoi relevantiksi

vaihtoehdoksi äänittää kotikutoisesti kappaleitaan. ”Vedettiin kappaleita livenä suoraan masterille. Kun äänitettiin omissa oloissamme, meillä oli kaks kasettinauhuria. Toiselle äänitettiin pohjat, laulut ja loput syntikat äänitettiin pohjanauhan pyöriessä sitten suoraan masterkasetille. Sen jälkeen sitä ei voinut sitten enää muuttaa.” kertaa Pakarinen. Tällä tavalla syntyi myös yhtyeen Aurinko- omakustanne. ”Siinä vaiheessa kun äänitettiin sitä, niin todettiin, että julkaistaan se itse.” muistelee Pakarinen. ”Mä asuin Mikkelissä 1983–1985 ja soitatin sitä kasettia yhdelle mun kouluttajalle, joka oli opiskellut samassa oppilaitoksessa. Se oli laittanut mulle kirjallisen arvioin siitä ja siinä luki loppukannettina:by the way – missä on bändin liisa? Mä sitten kysyin jälkikäteen, mitä tämä oli tarkoittanut tällä ja se vastasi, että niin mikä on tän bändin idea? Mä rupesin miettimään sitä jälkikäteen, että vaaditaanko aina, että kun on bändi olemassa, että sillä pitää olla joku johtohahmo?

Otso ja Esahan on keksinyt tän bändin, mutta en tänä päivänäkään ymmärrä tätä ajatusta. Mä yhdistän sen ajatuksen liisasta johonkin naisvokalistiin johtotähtenä. En mä sitä ollut, me tehtiin yhdessä tätä juttua.” ihmettelee Nevalainen. Pakarinen myöntää, että yhtyeellä ei sinänsä ollut mitään tiettyä konseptia. ”Me oltiin aika omituisia siihen aikaan, kun muut lähinnä soittivat suomirokkia. Me ei oikein sovittu mihinkään valmiiksi olevaan muottiin.” miettii Pakarinen. Mitään ismiä, kuten vaikka futurismia yhtye ei ottanut koskaan lähtökohdakseen. ”Ei me edes mietitty mitään pukeutumislinjaa! Mä olin jostain metsästä repäisty, en mä ikinä edes osannut haaveilla mistään bändihommasta. Mulle se oli tosi jee, että hauska edes kokeilla.” nauraa Nevalainen. Pakarinen kuitenkin muistuttaa Nevalaisen esiintyneen yhdellä Nokian keikalla haalareissa. Yhtye muistaa soittaneensa ainejärjestö Limeksen bileissä Vanhalla ylioppilastalolla sekä Lepakossa, Nurmeksessa ja mainitusti Nokialla. Keikoilla oli joskus ihan kunnon taidehappeninkejäkin. Lepakossa yhtye muistaa soittaneensa legendaarisen Päät-yhtyeen kanssa.

Levyjä soitti Njassa, joka Nevalaisen muistikuvien mukaan saattoi esiintyä samassa illassa myös General Njassana. Viime keikasta yhtyeellä on aikaa. Tapa paha tapa on soittanut viimeisen keikkansa Nokian urheilukentällä elokuussa vuonna 1983. Kontula Electronin comeback-keikka on jo tämänkin takia kulttuuritapaus!


Aurinko-kasetin kannessa on erikseen ohjeet jopa kokonaisuuden kuunteluun. Kasetin kansien mukaan sen sisältö kuulostaa parhaimmalta ambiofonisella systeemillä soitettua. Monofoninen toisto taas hävittää tietyt vastavaihesignaalit, loudness-korostusta ei ”tarvita” muuten vaan. Ambiofonisessa systeemissä ideana on, että kotistereotoistoon tulee kolmas takakaiutin, joka kytketään vahvistimen kaiutinulostulojen +- napoihin. ”Se idea tuli ihan Brian Enolta. Että kun kytkee kaiuttimet tällä tavalla, niin vastavaihesignaali tulee takakaiuttimen kautta. Sillä tavalla saa kolmikanavaisen äänen stereolevyltä aikaseksi. Kokeiltiin tossa äänityksessä tehdä sellaisia äänijuttuja, ja meillä oli viritetty sellainen kolmen kaiuttimen systeemi ja saatiinkin sinne vietyä eri ääniä.” kertaa Pakarinen. Nevalainen muistelee, että Aurinko-kasetille nauhoitettiin muun muassa pöytälampun jousen ääntä. Yhtyeen musiikki-innostusta osittain hillitsi kuitenkin myös muu epäonni. 80-luvun puolivälissä Tapa paha tapa sekä nokialainen syntikkarock-yhtye T.Laitila & Teutorit olivat perustaneet uuden yhtyeen nimeltä Atleten. Megafon-levy-yhtiön oli tarkoitus julkaista levy, jolla oli kummankin yhtyeen uudelleen nauhoitettua materiaalia. Megafonin mennessä konkurssiin katosivat levy-yhtiön mukana ikuisesti myös Atletenin nauhoittamat master- nauhat. ”Meillä oli levyyn tehtynä kannetkin ja kaikki. Ne ehti julkaista mun Visual-nimellä tehdyn soololevyn, mutta konkurssin myötä nauhat jäi sinne ja seurasi ankara vitutus. Sitten tuli kaikille kaikkea muuta kuten töitä.” huokaa Pakarinen. Nevalainen jäi Mikkeliin opiskeltuaan siellä kaksi vuotta. Hänet paikkasi lauluissa hetkeksi Teija Korkea-aho, joka oli syntettisaattoreita soittavan Heikkisen opiskelukaveri ATK-instituutista. Pakarinen on levyttänyt sittemmin useamman albumin

instrumentaalista taidemusiikkia nimellä Ozone Player. Hyvönen on soittanut ramopunk-yhtyeessä Vapaat kielet. ”Se on rumpalin unelma, kun saa soittaa tunnin Ramonesia putkeen!” hehkuttaa Hyvönen. Nevalainen pääsi muutettuaan takaisin Mikkelistä Ylioppilasteatteriin ja näyttelijän työ vei hänet mennessään. ”Sitäkin teen vielä jonkun verran. Olin ammattiteatterissa Seinäjoella ja teatteri Jurkassa täällä. Olen opiskellut teatteritiedettä, nyt enemmän tai vähemmän harrastanut. Olen museoalalla.” valaisee Nevalainen.



80-luvulla ei Suomessa oikeastaan vielä ymmärretty elektronista musiikkia, vaan ”livemusiikki” kitaroineen ja lauluineen oli asia, jota käytiin kuuntelemassa. ”80-luvulla laulettiin vielä rahisevalla äänellä bluesia ja oltiin oikein rock-henkisiä. Elektronista musiikkia ei arvostettu. Jos on ollut klubi, jossa tuotettiin elektronista musiikkia livenä, niin ei ihmiset, jotka olivat kovasti sen livemusiikin perään mennyt kuuntelemaan sellaista.” muistelee Nevalainen. Tähän käsitykseen on vaikuttanut niinkin yksinkertainen asia, että ihmiset oikeasti ajattelivat, että koneiden tekemä musiikki ei ole ihmisten tekemää musiikkia. ”Vaihtoehtotyypit olivat tosi usein kysymässä, että vahingoittaako

nämä syntikat teidän musiikkia? Mä olen taannoin sattunut lukemaan vanhoja haastiksia joistain pienlehdistä ja huomannut, että olen miettinyt valmiiksi vastauksia tän tyylisiin kysymyksiin. Lehtori-biisissä on vielä sellainen lainikin, että ”instrumentit häiritsevät soittoa!” Se on varmaan vittuilua just sille porukalle, jotka ajattelee, että syntikat saatana, että ottaisit kitaran käteen.” nauraa Pakarinen. Nevalainen myöntää osittain hävenneensä, että on laulanut syntikkabändissä. ”En mä osannut kunnolla laulaa, mun laulutaito on kehittynyt myöhemmin parempaan suuntaan. Muistan kertoneeni kavereilleni, että oon mukana syntikkabändissä. Sitten ne oli vaan, että ai jaa. Että se musa tulee sieltä jostain taustalta, että ettekö te itse soita? No on, meillä on kitaraakin siinä.

Ihmisten asenne oli väheksyvää.” summaa Nevalainen. Kotimaisista syntikkabändeistä Tapa paha tavan jäsenet mainitsevat kuunnelleensa esimerkiksi Organia. ”Tolosen Pekkaan (Argonin ja Organin perustajajäsen) tuli tutustuttua jossain vaiheessa. Meillä oli 80-90-lukujen taitteessa Pekan kanssa jopa sellainen ”videotaidebändi” kuin Matrix Mind. Me tehtiin pari videota ja yksi installaatio.” kertoo Pakarinen. Hyvönen muistuttaa, että Kake Randelinilla oli aikoinaan myös syntikkabändi. Pakarinen arvelee, että ihmisten ennakkoluulot saattoivatkin tulla syntikoiden rantautumisesta kotimaisen iskelmämusiikin pariin esimerkiksi Jori Sivosen ja Kassu Halosen kautta. ”Kyllä se voi olla, että moni ajatteli, että eivät syntikat kelpaa muuhun kuin iskelmän tekemiseen.” pohtii Pakarinen.


TAPA PAHA TAPA / AAPELIN BAARI LAUANTAINA 18.5.2019!




Kirjoittanut Joonas Pulkkinen

306 views